Ympäristöahdistus ja toivo

Moni ihminen kokee ympäristöahdistusta. Se voi ilmentyä esimerkiksi suruna jonkin itselle tärkeän luontoalueen puolesta tai pelkona maailman tulevaisuudesta isojen uhkien ja ongelmien edessä. Ihmisillä on myös hyvin erilaisia tapoja suhtautua ympäristöahdistukseen: jotkut masentuvat ja lannistuvat, toiset kieltävät koko asian (esim. ilmastonmuutoksen) olemassaolon ja jotkut taas aktivoituvat toimimaan. On myös paljon ristiriitaisia tekijöitä, jotka vaikuttavat muutokseen ja siihen, miten maailma toimii.

Luin Panu Pihkalan kirjan Päin Helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo. Se käsittelee aika monipuolisesti ihmisten tapoja toimia ja reagoida pelottaviin, ahdistaviin ja surullisiin asioihin, ja puhuu sen puolesta, että ympäristöön liittyvää ahdistusta ja huolta olisi hyvä kohdata, sanoittaa ja käsitellä esimerkiksi luovan toiminnan kautta.

Kirjassa esitellään sellaisia käsitteitä, kuin mielen vuodenajat ja kahden tason näkökyky. Mielen vuodenajat viittaa erilaisiin fiiliksiin, jotka vaihtuvat kuten vuodenajatkin. Välillä on positiivisempi ja toiveikkaampi olo, välillä lannistuneempi ja synkempi. Elämä on syklistä, joten usein myös tällaiset vaiheet vaihtelevat. Kahden tason näkökyky taas tarkoittaa kykyä nähdä sekä hyviä että huonoja puolia asioissa. Vaikka myöntää itselleen tosiasiat ja tuntee huolta, voi silti samaan aikaan nähdä myös kaiken positiivisen kehityksen ja mahdollisuudet.

Kirjan keskeinen sanoma on aktiivisen toivon ylläpitäminen, koska yhdessä jaettuna se on iso voimavara.

Pihkalan kirja oli mielenkiintoinen lukea ja se antaa näkökulmaa siihen, miksi ympäristön puolesta toimiminen on toisinaan vaikeaa tai haastavaa. Siinä on myös ideoita siihen, miten ympäristöahdistusta voi lieventää ja löytää toiveikkuutta elämäänsä.